Pohjois-Karjalan Matkailu ry:n 110-vuotisjuhlan juhlapuhe
Tällaisena päivänä ajatus vie väkisinkin kauas taakse päin, aina 110 vuoden taakse. Millainen Suomi oli silloin? Millaista matkailu oli silloin. Miksi silloin alettiin perustaa matkailuyhdistyksiä.
Asuttu Suomi oli todella pieni. Se oli paljolti Etelä-Suomea – kuten se alkaa olla uudelleen nytkin. Asukkaita oli Turussa, Helsingissä, rannikoilla. Oli heitä sisämaassakin, mutta kovin harvassa.
Oli teitä, muttei varsinaisia maanteitä, eihän 1800-luvulla ollut vielä autojakaan. Ensimmäiset ilmestyivät Suomeen viime vuosisadan alussa. Ei ollut kiskojakaan kovin monta peninkulmaa, vaikka Savossa oli jo kauan sitten Juhani Ahon, Kolinkin kävijän Matti ja Liisa. Joensuuhun rautatie tuli vasta 1894. Mutta oli vesiteitä, sen ajan valtaväyliä. Oli hevosia, osattiin ratsastaa. Oli kievarilaitos, joka kyyditsi kansaa kievarista toiseen, majatalosta majataloon.
Silti Suomi kokonaisena alkoi jo kiinnostaa yhä useampaa kansalaista. Piti siis alkaa kehittää kotimaan matkailua. Valtiolla oli tässä keisarillisen Venäjän suuriruhtinaskunnassa paljon tärkeämpiäkin tehtäviä yhteiskunnan kehittämisessä ja siksi asialle lähtivät kansalaiset itse. He perustivat Matkailuyhdistyksiä innostamaan matkailuun, kehittämään kulkuyhteyksiä, julkaisemaan aikatauluja, oppaita ja karttoja ja myöhemmin myös rakentamaan majoituspaikkoja. Siitä se kotimaan matkailu sai alkunsa.
Joensuu kuten koko Pohjois-Karjala oli 1890-luvulla pitkälti vesiteiden varassa, ja niitä suositeltiinkin käytettäväksi tänne matkustettaessa. Kulkivathan Joensuu, Wäinämöinen, Kaleva ja Saimaa sulan veden aikana säännöllisesti Lappeenrannan ja Savonlinnan kautta Pietarin ja Joensuun väliä ja muutama pienempi laiva, kuten Karjala ja Impi, yksinomaan Savonlinnan ja Joensuun väliä. Lappeenrannasta pääsi 14:llä ja Savonlinnasta 10:llä markalla I luokassa Joensuuhun.
Tietysti kievarilaitos piti matkailua täälläkin jossakin määrin yllä sekä kesällä että talvella, mutta siinä ne matkailun keinot olivatkin siihen aikaan.
Ei silti, ei Joensuuta kovin suurena matkailukeskuksena mainostettukaan:
”Joensuu, joka sijaitsee joen läntisellä rannalla, tekee hyvän vaikutuksen tulijaan suurten rantakivitystensä ja pitkin joen rantaa istutettujen esplanadeinsa kautta, joissa nuo korkea koivut muodostavat oikein komeita lehtikäytäviä. Summattomat lankkupinkat joen suussa ja joen toisella puolen todistavat suurenlaisesta puuasioimistoimesta.
Kadut ovat säännölliset ja talot yksinkertaisia, mutta siistejä puurakennuksia; sateella ovat kadut sentään jokseenkin huonot, sillä koko kaupungin maaperä on pelkkää kuohusavea; katukäytävät ovat kuitenkin kivitetyt.
Pielisen kanavan suu sulkulaitoksineen, kanavan päällikön ja kasöörin hyvin rakennetut ja somasti kaunistetut asuntorakennukset, juuri kaupungin yläpuolella, sekä yli joen vievä silta muodostavat erittäin kauniin yhteyden. Muuten ei kaupungissa ole juuri mitään katseltavaa. Asukasluku on noin 2.300.”
Joensuusta toki kehotettiin katselemaan mielenkiintoista ympäristöäkin:
"Joka ei tule jatkamaan matkaansa Pielisjokea ja kanavaa myöten, voi kuitenkin katsella pienemmän osan jokivartta, jos höyryaluksella matkustaa muutamia kilometrejä kaupungista olevaan Utra nimiseen paikkaan, missä kaksi höyrysahaa ja lasitehdas on käymässä.
Kannattaapa myöskin tehdä huvimatka länteen päin kaupungista (7 km:n maamatka) Höytiön kanavalle, joka on eriskummainen sen kautta, että Höytiäisen vesitulva elokuun 5:nä ja seuraavina päivinä 1859 murtausi keskitekoisten sulkulaitosten lävitse ja vastustamattomalla voimalla syöksi Pyhäselkään, paisuen kotvaseksi lähinnä olevien järvien rannoille ja uhaten hävittää mm. koko Joensuun kaupungin."
Hotelleja oli Joensuussa Seurahuone ja Konditoria. Ajureitakin löytyi.
Joensuusta pohjoiseen suositeltiin edelleen vesiteiden käyttämistä, lähinnä kuitenkin Lieksan ja Nurmeksen suuntaan, sillä mm. tänne Kolille olivat kulkuyhteydet kovin alkeelliset.
”Syrjäisen asemansa ja huonojen kulkuneuvojen tähden eivät Kolivaarat ole juuri päässeet matkailijan huomioon, vaikka ne luultavasti ovat etuisimpia Suomen luonnonihanista paikoista”, valittaa matkailuopaskin.
Höyrylaivat Valio ja Pielinen Nurmekseen mennessään saattoi poiketa Vuonislahdessa, josta saattoi saada soutukyydin taloista Kolille. Myös hl. Kullervo Pielisjärven kirkonkylästä poikkesi joskus Kolille.
”Sen vuoksi olisi aikaansaatava höyrynkulku Kolin kylään sekä toimitettava rantaan opas, joka veisi kylään ja vaaroille, ja sovittava jonkun talon kanssa matkailijan asunnosta, niin että jonkunkaanlaista siisteyttä voitaisiin taata”, esitti matkailuopas maalaillen sen hetken oloja kovin vähän houkuttelevin vedoin:
”Vuorenharjun juurella eteläisellä vierteellä on useita taloja ja Pielisjärven puolisella rannalla pari pientä mökkiä, joista asunnoista matkustaja voi saada kohtalaisen, vaikka tosin paikkakunnan tavan mukaan hiukan epäsiistin majapaikan sekä semmoisen yksinkertaisen ravinnon, kuin näissä paikoin talonpoikaisissa taloissa on tavallista."
Kolin ominaisuuksia toki kehuttiin:
”Näköala on hurmaava, jota paitsi vuori-ilma siellä tuntuu niin kevyeltä, että heikotkin naiset ilman liiallista ponnistusta jaksavat kiivetä harjun ylänteille”
1895
Viisi vuotta myöhemmin matkailun tilanne oli jo oleellisesti korjaantunut, kun rautatie valmistui vuonna 1894 Sortavalasta Joensuuhun. Tällöinkin Pielisen aluetta pidettiin kuitenkin tavoitteellisena kohteena, sillä Pohjois-Karjalan esittely alkoi tähän tapaan:
"Tässä syrjäisessä alueessa ovat Pielisjärven ja sen lisävesien seudut matkailijalle tärkeimmät ja tarjoutuu täällä erittäin kaunis kulkuväylä Joensuusta Nurmekseen."
Opas kehotti lähestymään Joensuuta laivalla Savonlinnasta tai junalla Sortavalasta, mutta totesi myös, että hevosen ja veneen saa vaikeudetta missä tarvitaan. Joensuussa oli toki jo monenlaisia palveluja tarjolla:
”Tulo junalla asemalle Pielisjoen itärannalle, ajureja vastassa, taksa asemalta 50 p, laivalla kaupungin laivasiltoihin, ajureja vastassa.
Hotelleja: Seurahuone samalla kestikievari,
Ravintola mainitussa hotellissa,
Kylpyjä, lämpimiä Huikurin saunassa, uimakylpyjä kaupungin uimahuoneella,
Pankkeja SP, PYP, Pohjoismaiden osakepankki.
Telegrafi ja telefoni kaupungissa, ympäristöihin sekä Sortavalaan ja Viipuriin.
Laivakonttoreja: Parviainen, Uimonen, Weckström, Neppenström."
Matkailullisesti kaupunki oli edelleen joen ja rantanäkymien varassa.
”Sillalta kauniita näköaloja Pielisjoelle, muutoin ei kaupungin ulkoasu tarjoa mitään mainittavaa.”
Joensuuhan olikin enemmän kaupallinen kuin matkailullinen keskus.
”Kauppa on melkoinen, varsinkin puutavarain ja karjantuotteiden vienti. Kaupungissa on täydellinen lyseo ja kuusiluokkainen yksityinen tyttökoulu. Asukasluku nousee lähes 3000:een.
Kolikin oli jo saanut paremmat kulkuyhteydet.
”Osa laivoista laskee rantaan Kolin juurelle. Täällä olevasta talosta, josta saa yksinkertaista kortteeria ja ruokaa, otetaan opas vuorelle nousua varten. Tälle kävelylle on laskettava 3-4 tunnin aika. Vuonislahdesta todettiin olevan tyynellä säällä hupaisa soutumatka järven poikki 2 tuntia."
1925
Kun sitten hypätään vuoden 1925 Matkailijayhdistyksen matkailuoppaaseen, on tapahtunut jo paljon uutta.
Joensuun asemalla on vastassa ajureita ja autoja, samoin laivasatamassa kaupungin puiston vierellä. Hotelleista on mainittu vain Turistihotelli, ravintoloita hotellissa ja Kaupungintalolla ja useita autobusseja kulkee joka päivä määräaikoina lähipitäjiin ja kauemmaksikin (viittaus Turistiin).
Kaupungissa on konttori neljällä pankilla, on sähkölennätin ja puhelin, ja laivakonttoreita Cederbergillä, Parviaisella ja Piipposella.
Mainitaan, että Joenkaupunki on tunnettu Karjalan pääkaupunkina jo vuodesta 1799, jolloin sinne siirrettiin Pohjois-Karjalan markkinat ja kaupungissa oli valtion polttimo ja vilja-aitat.
”Ilosaarella on suojeluskunnan koti. Huomattavimmista rakennuksista mainittakoon Kaupungintalo, Luterilainen kirkko, kreikkalaiskatolinen Nikolainkirkko, uudenaikaisesti rakennettu tyttökoulu, lyseo, kansakoulu, kaksi sairaalaa ja kapteeni Malmin v. 1808 rakennuttama kaarenmuotoinen vallitus. Asukasmäärä on n. 5000.
Joen itärannalla on Niinivaaralle rakennettu huvilakaupunki. Pyhäselän rannalla on Linnunniemen huvilayhdyskunta. Kukkosensaari suojaa satamaa luontaisena aallonmurtajana. Täällä kerrotaan v. 1589 Kuhasalo-nimisen luostarin sijainneen.
Joensuusta suositeltiin laivaretkeilyjä Liperiin ja Rääkkylään, automatkoja Ilomantsiin, Liperiin, Kolille ja Outokumpuun, jossa kerrotaan louhittavan kuparimalmia. Kävellen pääsee Puntarikoskelle, jossa on mm. kalansiitoslaitos.”
Entäpä tämä Koli, josta käsin katsottuna Pielisen lukuisat saaret ovat tavallista kauniimmat. Tässä vaiheessa Kolilla on jo Suomen Matkailijayhdistyksen maja, ns. Ylämaja, ja alhaalla toinen yhdistyksen rakennus Alamaja eli Rantala.
”Majat ovat yksinkertaiset ja vaatimattomat, niihin sopii 40 yövierasta ynnä 40 varavuodetta. Ne ovat avoinna kesäkuun alusta syyskuun puoliväliin. Yhdistyksellä on myös oma moottorivene, johon sopii 40 henkeä. Vene välittää liikennettä Kolin ja Vuonislahden aseman välillä ja on vuokrattavana myös risteilyille. Rannassa on myös sauna.”
Kolista löytyvät jo oikeat korkeustiedot, vaarojen nimet ja laajat maisemakuvaukset.
”Kolivaara on nyttemmin metsätieteellisen koelaitoksen huostassa. Tie vuorelle on sangen jyrkkä ja vaivalloinen, eikä sitä voi kulkea muutoin kuin jalan. Matkustajain tavarat kuten ruokatavaratkin kuljetetaan ylös hevosella ja reellä. Olisi toivottavaa ajotien rakentaminen vuorelle, kun nykyään huomattava osa matkailijoista saapuu paikalle autolla. Autot jätetään Rantalan laivalaiturin viereen. Järven yli moottori kulkee Vuonislahdesta Kolille 33 minuutissa.”
Vaikka olenkin keskittynyt kuvailemaan lähinnä Joensuun ja Kolin matkailuoloja, myös Lieksan, Nurmeksen ja Juuan matkailupalveluja ja laiva- ja junamatkojen näkymiä oppaissa jo kuvaillaan, varsinkin vuoden 1925 painoksessa.
Edellä kuvaamani matkailuolot ovat toki tuttuja sekä maamme historian että matkailun tuntijoille, mutta niiden palauttaminen mieliin antaa hyvän taustan sille, mikä merkitys matkailun aatteellisella toiminnalla, matkailuyhdistyksillä ja niiden myöhemmin muodostamalla matkailuliitolla on maamme matkailun kehittämiselle ollut.
Matkailuyhdistyshän julkaisi vuodesta 1897 alkaen myös ensimmäisiä matkailukarttoja maastamme sekä kaupunkien asemakaavakarttoja, vuosina 1913-1918 myös täydellisiä karttakirjoja, kunnes tehtävä siirtyi Maanmittauslaitokselle.
Matkailuyhdistyksillä on siis ollut kaksitahoinen tehtävä. Yhtäältä ne ovat olleet sekä korpi- että kaupunkikansalaistemme kapean kotipiirin maailmaa avartavan matkailun aktivoijia, mutta toisaalta matkailun edellytysten, matkailupalvelujen kehittäminen, jopa niiden ylläpitäminen ovat kuuluneet niiden toimenkuvaan. Hoidettiin hotelleja, hiihtorinteitä ja matkailumajoja, julkaistiin oppaita, karttoja ja ”Turisteja”.
Vasta kunnolla viime vuosikymmeninä yritysmaailma on ottanut huolehtiakseen vähintäänkin kysyntää vastaavien palvelujen tarjonnasta kaupallisella pohjalla, jolloin matkailun aatteellinen järjestötoiminta on voinut keskittyä lähinnä virikkeiden ja virikkeellisen toiminnan tarjoamiseen samanhenkisille matkailijaryhmille.
Tosin olisi tainnut liikeyrityksenä kannattamattoman matkailun ylläpidossa olla aatteellisella talkootoiminnalla työtä vielä viime vuosikymmeniin saakka, niin monta matkailualan konkurssia tässä maassa ja maakunnassakin on nähty.
Niin on käynyt myös sitkeälle Pohjois-Karjalan Matkailijayhdistykselle, joka elää ja hengittää, vaikka tehtävät ovatkin melkoisesti muuttuneet. Taakse ovat jo jääneet nekin vuodet, jolloin yhdistys vielä vastasi mm. Joensuun leirintäalueen ylläpidosta ja matkailuneuvonnasta toimistossaan Joensuussa. Jäljelle on jäänyt harrastuspohjaisen toiminnan ohjelmoiminen, ehkäpä harrastustoimintaan kouluttaminenkin, sekä oman maakunnan sisällä että Lappiin ja muuannekin maahan oman jäsenkunnan tarpeiden mukaisesti.
Yhdistyksen ehtiessä kunnioittavaan 110 vuoden ikään on kuitenkin kysyttävä, kuinka pitkälle tällainen toiminta kantaa eli riittää motivoimaan jäsenistöä ja kokoamaan uusia sukupolvia piiriinsä. Toisaalta on haettava uusia haasteita.
Aatto Jääskeläinen
Alkuun